I'll be coming home.

Monet vaihtarit varmasti ajattelee ennen lähtöä, että jes, saan olla koko vuoden erossa mun vanhemmista ja metelöivistä pikkusisaruksista. Mä en kyllä koskaan ajatellut niin. Oikeasti mulla tuli ennen lähtöä salaa pupu pöksyyn ja itkin, että miten mä voin jättää mun perheen tänne Suomeen.

Mullahan on siellä Suomessa iso perhe. Oon tosi onnekas, että mulle on siunattu kaksi ihanaa siskoa, maailman paras ja komein isoveli sekä rakastavat vanhemmat. Unohtamatta tietysti pientä pippiä. Skypetän mun perheelle noin kerran viikossa ja jos en ehdi niin harvemmin. Me ei olla riidelty tän vuoden aikana ollenkaan ja päinvastoin meidän ennestään vahvat suhteet on kasvanut vieläkin läheisemmiksi. Mulla ja monilla muilla vaihtareilla on myös iskenyt ajoittain päivän parin mittaisia ikäväpuuskia erinäisistä syistä johtuen. Mutta silloin soitan yleensä kaverille ja ehdotan, että tehään jotain, mikä saa mun ajatukset kokonaan pois Suomesta. Se auttaa.

Välillä harmittelen, että miks ne ei oo täällä nyt. Ne haluaisi varmasti nähdä kaikki ne upeet maisemat, mitä oon nähnyt. Ja ne haluaisi varmasti maistaa tätä tequilaa ja näitä tacoja. Ja täällä iskän olisi hyvä pelata golfia tai äidin tutkia Meksikon historiaa. Seitsemän viikon päästä täällä päin tuleekin hymyilemään iloinen tyttö, sillä mun vanhemmat ja pikkusisko saapuu Tulancingoon. Aion yrittää näyttää niille mahdollisimman monta paikkaa ja tutustuttaa ne mahdollisimman moniin ihmisiin ja ruokiin.

Yo amo mi familia! <3
Oona